Rave-kulttuurin ja vanhojen videotiskijukkien muistelu on parasta mitä voi tehdä kuulokkeet päässä, housut jalassa ja filosofoinnin lomassa. Vielä parempaa on, jos saa jakaa muistot jonkun kanssa.
"Olisinpa saanut elää Simone Angelin elämän. Tai edes sen kiinnostavan viisitoistaminuuttisen Rebecca de Ruvon eksistenssistä", sanoi Immanuel Kant pyöritellen kädessään Music TV:n Partyzone -tanssimusiikkiohjelman entisenä juontajana tutuksi tulleen Simone Angelin cd-singleä ”Let This Feeling”. Simone oli ollut aikanaan todellinen partygirl, ja nirunarutoppisena, mikroshortsitettuna ja nauravaisena monien Immanuelin apeiden myöhäisiltojen sulostuttaja.
Aina kun Kant halusi miettiä jotain ihan muuta kuin sitä, voisiko moraalisesti oikea teko koskaan perustua rakkauteen, hän poimi rispaantuneen VHS:n hyllystään ja katsoi jälleen kerran nauhalta Simonen viihdyttävän raportin Ibizan bailusaarelta. Mikään ei saanut häntä unohtamaan hetkeksi ajatuksiaan transsendentaalisesta idealismista tai moraalifilosofian perustana olevasta kategorisesta imperatiivista niin tehokkaasti kuin Simonen pähkähullu tanssi hiekkarannalla.
Nykyäänhän Simone ei tanssi pähkähullua tanssiaan hiekkarannalla, vaan elelee täysin päihteistä vapaana vaihtoehtoelämää Belizen viidakossa. Ei sillä, että Kant väittäisi Simonen koskaan olleenkaan muuta kuin päihteistä vapaa, koska Simone vaikuttaa juuri sellaiselta sisäisen aurinkonsa jo varhain löytäneeltä luonnonlapselta, joka jaksaa puhaltaa pilliin ja heiluttaa pimeässä hehkuvia biletikkujaan ilmassa ihan vaan kamomillateen voimin.
Kantin levyhyllystä löytyvät myös Simonen muut sinkut, When Love Rules The World ja Walk on Water. Hän loi hellän katseen levyhyllyynsä, tuohon värikkäiden selkämysten muodostamaan elämän kuultokudokseen. Kant saattoi usein unohtua katselemaan levyhyllyään, koska levyhyllyn katselu aiheutti aina lämmintä väreilyä.
Totta kai kuplinta masussa aiheutui osittain keräilijäluonteelle ominaisesta harvinaisuuksien omistamisen tuottamasta tyydytyksestä, mutta myös siitä, mitä elektroninen pop edusti. Kuinka rumpukoneen piiskaniskut ja sekvensserin juoksutukset ja analogisen syntetisaattorin pullauttelema lämmin kylpyvaahto ympäröikään Immanuelin niinä arkisina hetkinä ja antoi perspektiiviä. Miten hän vaikuttuikaan orastavan, puhkeavan, täyttymyksensä saavan ja katkeraan pettymykseen päättyvän rakkauden sanoista, kun ne oli aseteltu taitavasti vasten melodista ja monikerroksista elektronista pintaa.
Jos tarkastelisi ulkopuolisena Kantin tähänastista elämää pelkästään hänen musiikkihistoriansa säntillisesti aakkostettua kertomusta seuraten, päätyisi norjalaisen A-ha-yhtyeen a:sta Erlend Oyen norjalaiseen kirjaimeen, ja erehtyisi pitämään Kantia norjalaisena. Vaan ehkä hän olikin näennäisesti norjalainen, synteesi A-han mieheksi aivan liian kauniin vokalistin laatikkomaista leukaa ja Nörtti-Erlendin hintelää vartta ja vahvoja sankoja.
"Tiesitkö, että Simonen väitetään särkeneen Mobyn sydämen?" Kant kysyi lukunurkkauksessaan kyhjöttävältä tavanomaisen pahantuuliselta kollegaltaan Hegeliltä, viitaten tuohon amerikkalaiseen teknopioneeriin ja tunnettuun kaljupäävegaaniin.
"Moby oli ymmärtääkseni Simonen mukaan yksipuolisesti ihastunut häneen, ja heidän suksensa menivät lopullisesti ristiin, kun Simone menikin sotkeutumaan Mobyn parhaaseen ystävään, taiteilija Damien Loebiin", Kant jatkoi.
"Olen aina jotenkin osannut samaistua Simoneen, koska elämämme ovat kulkeneet hyvin samankaltaisia ratoja sillä erotuksella, että en ole koskaan ollut bailutyttö sanan varsinaisessa merkityksessä taikka joutunut vegaanipopparin yksipuolisen ihastuksen kohteeksi."
Hegel ei reagoinut upottavan nahkanojatuolinsa sisältä mitenkään Kantiin. Hajamielinen filosofi oli kutistunut vanhoilla päivillään niin pikkuruiseksi, että hänestä näkyi tuolin muhkean käsinojan yli pelkästään Kantilta lahjaksi saatu rave-henkinen Boy London -lippis. Hatussa oli iso, vähän rekisterikilven näköinen lätkä, jossa luki ”Boy-1”. Hegel käytti hattua mielellään muutenkin kuin teknobileissä, mutta hän ei ollut koskaan suostunut pukemaan päälleen toista Kantin antamaa lahjaa, telttamaista hupparia, jossa oli keltamustat, ydinvoimalan varoitustarroja muistuttavat kuviot.
“Let this feeling take control now. Let this feeling overflow now.”
"Vanhalla kunnon Paul Kingillä oli tietysti Love and Pride -hittinsä, ja hän on muuten tosi mukava heppu", Kant jatkoi kertomuksella toisesta MTV:n alkuaikojen VJ:stä, joka kokeili myös siipiään popparina.
"Näin kerran unta, että nautimme Paulin kanssa kunnon kello viiden teet kurkkuleipineen, skonsseineen ja kakkusineen ja läksimme vielä suoraan kahvilan rannasta pariairokaksikolla virkistävälle shandylle krikettipaviljongin terassille. Shandyhän on sekoitus oluesta ja sitruunalimusta. Mitähän se sinun taannoinen vertauksesi Sofokleen Antigone-tragediaan mahtaisi sanoa sen unen seksuaalisista merkityksistä", Kant jatkoi yksinpuheluaan niin kauan, että Hegel nosti lopulta katseensa kirjastaan.
"Ymmärränkö nyt oikein, että haluat meidän puhuvan vanhoista videotiskijukista sen sijaan, että yrittäisimme ratkoa tätä edelleen työn alla olevaa kysymystä rakkauden, uskonnon ja moraalisuuden suhteesta?" Hegel murisi ärsyyntyneenä.
"Joo. Mutta en usko, että osaat", Kant haastoi kaverinsa.
"Miten niin en osaa?" Hegel vastasi nyt jo selvästi kiinnostuneempana, ja kohottautui jättimäisessä nojatuolissaan kyykkyyn siten, että Kant näki hänen muodikkaiden kärpäslasiensa kehystämät pulleroiset kasvonsa. Hegelillä oli taas uusi poskilävistys ja tuoreeltaan hennalla värjätty pukinparta. Hän näytti ylisuuressa tuolissaan kyykkiessään kuin mainoskuvaan irvokkaan pikkuvanhaksi stailatulta lapselta.
"Ajattelin vain, että sinua ei ole tuntunut viime aikoina kiinnostavan mikään muu kuin oma idealistinen teoriasi ja rationaalisuuden ihanteet", Kant provosoi Hegeliä.
"Hyvä on", Hegel huokaisi syvään.
"Kuulitko, että Saksan VJ Kristiane Backer on nykyään homeopaatti? Ja entäs Suomen oma Maria G? Ihanan kuulas Maria. Muistatko, kuinka hänellä oli sellainen soma, nykivä ruutumaneeri, joka näytti ikään kuin vilunvärinältä? Minusta Maria G oli aikanaan niin ihana, etten uskaltanut häntä lihassa lähestyä, vaikka siinä hän oli ihan parin metrin päässä Hype-klubilla vierailevana deejiinä. Nykyään en Mariaa lihassa lähestyisi, koska hän on demari.
Ray Cokesia en olisi edes kelvollinen lähestymään, koska sillä miehellä on kulmakarvassaankin enemmän luontaista karismaa kuin minulla, vaikka harjoittelisin vuoden peilin edessä", Hegel lopetti monologinsa merkitsevään ”ta-daa”-eleeseen, jolla halusi myös sanoa, että ”mitä minä sanoin?”
"Saisinko nyt mitenkään jatkaa töitä? Yritän tässä perustella miten jyrkkä ero valtion ja perheen välillä on todellisuudessa illuusio, koska molempia pitää loppujen lopuksi koossa sama rakkauden rakenne, joka on itse asiassa myös hengen rakenne, eikä se onnistu, jos yrität tivata minulta mielipidettä siitä, mikä on Simonen klassisin haastattelu", Hegel sanoi jyrkästi.
"Totta kai", Kant sanoi tuntien selvästi jonkinlaista ylpeyttä ystävänsä monipuolisista keskustelutaidoista. Tarkkaan ottaen heidän välisensä keskustelu ei tietenkään koskaan ollut oikea keskustelu vaan sarja lausuntoja ja toteamuksia, väitteitä ja vastaväitteitä. Mutta sellaista se kanssakäyminen tapasi olla kahden filosofin välillä.
"Sitä paitsi, kaikkihan tietävät, että Simonen legendaarisin haastattelu oli se Mobyn kanssa tehty, jossa he vaihtoivat kesken kaiken keskenään vaatteita, ja Mobyllä oli lopuksi Simonen hopeinen bilemekko päällä ja hän puhui kimeällä äänellä", Kant naurahti.
"Siinä olen kerrankin kanssasi täsmälleen samaa mieltä, vaikka rakkauden etiikan ja moraalin osalta taidamme olla vielä eri linjoilla", Hegel hymähti, nosti kakkulat nenälleen ja laskeutui mietiskelysoppensa syliin.