Osavuosiraportti Q2/2020

Vuoden toista musiikillista neljännestä leimasivat useat comebackit. Ne onnistuivat voitelemaan poikkeuskevään uuvuttavassa ultrajuoksussa hankautuneet nännimme taas terhakoiksi ja tupsuttivat talkkia herkästi hiertyviin kolosiimme.


Tulossa pian: DJ Timmyn vuoden valitut Instagram livessä @aanetpaassani

Tuloksemme huhti-kesäkuun musiikillisella seurantajaksolla päätyi positiivisen puolelle usean tyylikkään paluun siivittämänä. Vuoden toisella kvartaalilla paluun tekivät Erasure, Hurts, Jessie Ware, Lady Gaga ja Kaleida. Muutoin hyvästä tuloksesta huolehtivat meidät jatkuvassa pienessä liikkeessä pitäneet house-remiksaukset ja melodiset elektro-, synthwave-, new wave- ja italohenkiset kipaleet.


Vaikka elokuussa julkaistavan Erasuren 18:nnen studioalbumin ensilohkaisu jäikin hivenen vaisuksi eikä tarjonnut kuin aavistuksen Vince Clarken analogisesta auraalikarkista, lähinnä kohdassa 2:30, lupailee toisena maistiaisena Q3:n puolella julkaistu albumiraita Shot A Satellite jo kutkuttavasti paluuta duon juurille. Puritaanisessa syntsasoundissa on muistumia useista yhtyeen klassisista singlejen b-puolista sekä kaikuja Human Leaguen hellyttävän julistuksellisesta tavasta kuljettaa kappaletta.



Hurtsin Suffer-single on puolestaan nimeään myöten silkkaa Depeche Modea, käytännössä puhdas DM-pastissi, mutta sellaisena silti parempi kuin Basildonin poikien tuotokset viimeisen 15 vuoden ajalta. Mainittava on myös Jessie Waren näyttävä paluu tanssilattialle, ja vieläpä heti keskikorokkeelle isoimman mahdollisen peilipallon alle, sekä hyvin lahjakkaan Kaleida-duon hypnoottinen avaus, Other Side. Jessie osoittaa erinomaisella What's Your Pleasure? -albumillaan osaavansa tavoittaa ja päivittää vanhan diskosoundin täydellisesti, ja Kaleidan Cicely ja Christina jatkavat vangitsevalla roisinmurphymäisellä linjallaan tason lainkaan notkahtamatta.


Kyseiset comebackit palauttivat yrityksemme uskon popin voimaan, sikäli kun se oli mihinkään kadonnutkaan. Pop on kuitenkin asia, joka on aina onnistunut keventämään yhtiömme taakkaa ja tuonut askeliimme keinahtelua ja kimmoisuutta. Pop on pitkäaikaisin tukijamme, rakkaamme ja lohduttajamme. Yhdistämme lukuisiin yrityshistoriamme muistettaviin käännekohtiin tietyn pop-kappaleen. Siksi pop ei ole koskaan vain kevyttä käyttömusiikkia, aivan kuten kysymys ”Olenko mielestäsi laihtunut?” ei ole ainoastaan viaton tiedustelu ilman mitään passiivis-aggressiivisia taka-ajatuksia.


Palatakseen pitää välillä mennä pois


Toimitusjohtajamme Heikki Nykopp-Kaarela pääsi pahaksi onneksemme kommentoimaan Q2-tulostamme täysin tuloksen vierestä parhaan kaverinsa Topin luona järjestetyn "poikain musaillan" yhteydessä. Seuraava lausunto on annettu suu täynnä makeansuolaisia uutuussnäksejä ja käsi artesaaniolutta legendaarista Marshall-vahvistinta muistuttavasta minijääkaapista hamuten:


Yhtiömme perustajajäsenen Hauhon Vaarin liiketoiminallinen perusprinsiippi "Siinä on puolet paskaa kuten Rekolan Mamman pierussa" on auttanut meitä kuluneen kevään ja alkukesän kriisikautena keskittymään olennaiseen. Aivan kuten hevosen perse ei niin sanotusti kattomalla parane, emme ole mekään jääneet kattelemaan, vaan pistäneet reivaten ja tampanneet tarvittaessa aamuun asti. "Kiksu" eli kikkelitrance, tuo samanaikaisesti nolostuttavan geneerinen ja ihanan ylösnostattava poljento, on puskenut meitä eteenpäin yön pimeinä tunteina.


Ei se kattomalla parane, sano Hauhon Vaari hevosen persettä.

Vuoden toisen kvartaalin majesteetilliset paluut palauttivat mieleemme erään comebackin vuodelta 2006, jolloin yrityksemme kohtalo oli edellisen kerran vaakalaudalla. Kyseisellä paluulla on oma erityinen paikkansa musiikillisessa viitekehyksessämme. Se on vähän kuin tämä etätulosinfomme näyttämönä toimiva poikain musailta: kovalta maailmalta suojaava poukama, pepulle pehmoinen, suulle vuoroin suolainen, vuoroin keinotekoisesti makeutettu tai maltaisen humalainen soppi. Musailta on sähkönsininen pesäkolo, johon voi sujahtaa kuin kohtuun. Sikäli kun nyt haluaa sujahtaa kohtuun eikä sieltä ulos.


Perustajajäsenemme kertovat, että poikain musailtaan voi jokainen vaeltaa omine suruineen, ja antaa remiksausten ja 80-lukuisten musiikkivideoiden pyyhkiä surut pois, ainakin hetkeksi. Ja ehkä sen hetkisen jälkeen ei enää tunnukaan niin pahalta. Sillä poikain musaillassa ei erotella, ei tärkeillä. Jos eroja syntyykin, ne syntyvät vain triviaalien tiedonmurusten muistamisesta. Eikä trivian muistaminen ole loppujen lopuksi elämässä niin tärkeää. Ei yhden hitin ihmeiden tai tusinasarjojen roolihahmojen nimien luetteleminen ole kovin olennaista sen jälkeen, kun on menettänyt lapsensa. Tai jos ei oikein tiedä kuka on. Tai jos haluaisi, mutta ei uskalla tunnustaa rakkauttaan, ja jää siksi yksin. Tai jos pelkää liiaksi itse elämää ja jättää sen elämättä.


Jokaisen tavoitteena on jossain elämänsä vaiheessa järjestää niin sanottu ”täydellinen poikain musailta”. Tämä tavoite yhdistää kaikkia eläviä ja hengittäviä ihmisyksilöitä. Tai sitten se on vain minun henkilökohtainen tavoitteeni. Jompikumpi se on. Oikeasti täydellisen poikain musaillan pitäisi olla teoreettinen mahdottomuus, mutta mikä minä olen uskonasioita sorkkimaan. Suuri tarinahan kertoo sellaisen järjestetyn ihan oikeasti jossain joskus. Kerrotaan ehtymättömistä snäksikipoista ja jäämurskalla täytetystä saavista, josta sai vapaasti poimia kalliita tuontioluita. Huhutaanpa paikalla olleen myös nirunarutoppinen ja mikroshortsitettu promohenkilö, joka tarjoili tequilaslämmereitä.

Mutta palatakseni vuoden 2006 paluuseen: kuvittelimme tuolloin Betty Boon alias Alison Clarksonin paluun olevan sen luokan paluu, että toitotimme paluusta kaikkialle ja kaikille kaupungin tummilta katoilta, kaikuvilta kermanvärisiksi rapatuilta sisäpihoilta ja korkeahkon, alasuin käännetyn laatikon päältä kuuluvahkolla vaan ei häiritsevän läpitunkevalla äänellä. Ja vaikka myönnän täysin avoimesti olleeni kaukorakastunut Alison Clarksoniin, ei paluun julistus tuntunut silloin yhtään pöljemmän fanipojan kertomalta. Paljon mitättömämpiäkin julistuksia oli puhujanpöntöistä kengänkärkiä tuijotellen mumistu ja ylisuurten käkikellojen sisältä lintuasuissa kukuttu.


Betty Boo oli sentään tullut valituksi parhaaksi uudeksi artistiksi Brit Awardseissa vuonna 1990, hän oli kynäillyt Britannian vuoden 2001 myydyimmän singlen tositeevee-akti Hearsaylle, ja pääsee heittämällä jakamaan Shania Twainin kanssa kärkisijan kategoriassa ”Kick-ass-asenteen omaavat naiset leopardiasuissa”. Kun Betty Boo palasi, olimme kuin hän olisi luonut uuden sisällön koko paluu-sanalle. Oli kuin tavanomaista paluuta ei hänen paluunsa jälkeen olisi enää syytä paluuksi kutsuakaan. Päätimmekin yhtiömme hallituksen kanssa yksissä tuumin kutsua paluuta jatkossa eltaantuneeksi rasvaksi.


Paluu oli niin huima paluu, että se tunkeutui uniini. Koko pitkän päivän ajan elämyksellistä paluuta joka solulla ihmeteltyäni olin luonnollisesti yöllä levoton ja hikinen, lukuisten tuhnujen ja kuolanorojen kyllästämä. Rullattuani lakanat kuin toogabileisiin taitamattomasti nyöritetyksi sykeröksi nihkeän vartaloni kääreiksi säpsähdin ja pelästyin tunnottomaksi puutunutta kättäni ja kuoleman makua suussani ja huusin puoliunessa suoraa huutoa, vaikka livenä ulos tulikin vain haamunhaurasta ujellusta ja jonkinlaista naksuttelua, niin näin siinäkin hetkessä vain yhden asian tunnelin päässä ja se oli törkeän komea paluu.


Paluun pääarkkitehtina oli Blur-yhtyeen entinen basisti Alex James. Ja Alex, se tyylipuhtaan Manchester-kuontalon päänsä päälle kampaajalta rahalla tilannut poika, oli keksinyt perustaa bändin nimeltä WigWam. Eikä keksiminen suinkaan siihen loppunut, vaan oikeastaan se vasta alkoi siitä, koska sen jälkeen Alex keksi vielä tavan säilyttää vaniljakastike mahdollisimman pitkään klimppiintymättömänä, ja kaiken tämän keksimisen päälle se popparipoika piirsi vielä keksipaketista repimäänsä läystäkkeeseen hienon logon WigWam-yhtyeelle. WigWamin upea logo on kuin tiipii, ja samalla se näyttää tyylitellyltä naisen vartalolta. Ehkä paras Amerikan aluperäisasukkaan asumusta ja naisoletettua samanaikaisesti esittävä bändilogo kautta aikain!


Jo tämäkin olisi pelkästään riittänyt aivan mainiosti paluuta juhlistavan julistuksemme sisällöksi, mutta että WigWam meni vielä tekemään paluukappaleestaan niinkin hienon, oli ihan silkkaa ylitsevuotavaisuutta ja lähenteli sensorista ylikuormaa. Tunsimme melkeinpä olevamme yhtiönä liian heikko jaksaaksemme nostaa paluukappaletta sen ansaitsemalle jalustalle. Jouduimme kyseenalaistamaan motiivimme ja kysymään itseltämme, miksi tämä on juuri meidän tehtävämme? Mikä lopulta erottaa paluukappaleiden jalustallenostajat ja katoiltajulistajat tavallisista kädet taskussa kävelijöistä ja katseiden välttelijöistä?


Miksi yhtiömme koki aikanaan niin vahvasti, että missiomme tässä maailmassa olisi kauniin Alisonin paluun julistus? Ensinnäkin siksi, että Alison ei ollut pelkästään kaunis vaan myös palannut huimalla tavalla. Toiseksi, Alisonin komea, The She Rockersin riveistä hentona 16-kesäisenä alkanut musiikkimenneisyys jätti meihin yhden niistä monista pysyvämmistä popmuistikuvista, joista yhtiötämme yhä tänä päivänä erityisesti heikkoina hetkinä lämmittävä popmuistikuvien arkisto koostuu. Saatamme nytkin sisällyttää soittolistallemme Betty Boon debyyttialbumilta ”24 Hours” -singlen tai kakkoslevyn ”Catch Me”:n. Hienoja ja raikkaita kappaleita. Ensin mainittu homoklubiperinteille nyökkäävää elektroa ja jälkimmäinen soulripauksella ripoteltua soulpoppia ja popsoulia.


Mutta WigWamin single oli totisesti single, joka ansaitsi etuliitteen ”paluu” single-sanan eteen. Vaikka se ei ollut WigWamin paluusingle, se oli sitä Alison Clarksonille. WigWamille se oli debyyttisingle, ja saattoi siksi kenenkään estelemättä ottaa käyttöön debyytti-etuliitteen siinä missä paluu-sanankin. Sen samanaikaisesti naurettava, kauniisti paluun tehnyt ja infernaalisen takertuva kertosäe kuuluu: ”Checkin’ out my wigwam, wigwam, wigwam, checkin’ out my boo, boo, boo” Ja saattaako sitä paremmin sanoa. Ei saata. Videossa on vielä kaiken lisäksi lontoolaistalon katolla esiintyvä WigWam, soittajinaan erilaisiksi kissaeläimiksi pukeutuneita bändin jäseniä. Ihan parasta! Parempaa kuin myöhäistalkshown legendaarisen juontajan paras avausmonologi.



Paitsi ettei ollut. Ymmärrän nyt, että ihastukseni sumentamin silmin olin saanut hallituksenkin hyväksymään merkittävän investoinnin käsittämättömän korniin ja lapselliseen rallatukseen. Paperilla kaikki näyttikin hyvältä. Alexin mukaan tulevan levyn tekoon oli jo kiinnitetty ansioituneet tuottajat Ben Hillier ja Beatmasters, ja tulossa oli albumillinen "2000-lukuista kokeellista mutta helposti lähestyttävää poppia". Hanke kuitenkin kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa eikä kukaan asianosaisista ole lausunut siitä sittemmin sanaakaan.


Epäonnistunut riskihanke oli myös itselleni henkilökohtainen tappio, koska menetin sen vuoksi oikeuteni pyöräyttää työsuhde-etuna aina ahdistuksen iskiessä kulhollisen piparitaikinaa ja heittäytyä raakaa massaa natustellen katselemaan pyjamassani Gilmoren tytöt -maratonia. Omasta puolestani asia onkin nyt loppunkäsitelty enkä tule kommentoimaan sitä enää julkisesti.


© 2023 by Train of Thoughts. Proudly created with Wix.com