Osavuosiraportti Q4/2020

Vuoden viimeisen musiikillisen neljänneksen loppulauselma tuntuu juhlavalta hyvästijätöltä. Se itkettää paljon vähemmän kuin Grogun ja Din Djarinin jäähyväiset The Mandalorianin päätösjaksossa, mutta vetää huomattavasti paremmin mukaan tanssin pyörteisiin kuin pääkaupunkiseudun koronakoordinaatiotyöryhmän tiedotustilaisuus.


Oheinen neljännen kvartaalin raportti sujautettiin markkinoille huomaamattomassa ruskeassa paperipussissa, sanomalehteen leikattujen silmänreikien takaa pälyillen. Vaikka ei minulla tai edustamallani yhtiöllä olisi mitään syytä häpeillä tulosta, päinvastoin. Se oli oikein ilahduttavan terhakka, kimmoisa ja täydessä mitassaan pystypäisen purppurainen. Silti tuntui jotenkin väärältä iloita onnestamme.


Q4-listalta sopisi mainita esimerkiksi mainion debyyttialbumin marraskuussa julkaissut australialais-japanilainen sisarusduo Lastlings, joista uskaltaisimme povata tulevaisuuden suuruutta. Niin vaivattoman hienostuneesti he yhdistävät poppia ja klubisoundeja. Luottosalkunhoitajamme kehottikin sijoittamaan heihin isosti, ja olemme myös tottuneet uskomaan häntä. Yhtiömme kun on tunnettu salkkujen huonosta hoidosta ja suoranaisesta hukkaamisesta. Olemme hukanneet vuosien saatossa myös monia arvokkaita muistoja, lennokkaita keskustelunavauksia, kaksi ylioppilaslakkia vappuna, ja oikeastaan puolet elämästämme kakanmakuisiin krapula-aamuihin ja järjenvastaisiin tunnontuskiin. Toisaalta, toimitusjohtajana minut tunnetaan kahvikeskusteluissa myös äärimmäisen terävänä pukeutujana ja itsesaastuttajan maineeni on kaupungin kovin, joten kaipa olemme tehneet joitain oikeitakin valintoja.


Loka-marraskuun Kuukauden kipaleidemme lisäksi haluaisimme kiinnittää huomiota myös loistolinjalla paluun jälkeisellä kakkossinkullaan jatkaneeseen Dubstariin, kahteen erinomaiseen cover-versioon - OMD:n Souvenirista ja New Orderin True Faithistä - sekä Kylien ja Stepsin jatkuvaan voittokulkuun. Näiden kuuntelu on saanut minut niin kiihottuneeseen tilaan, että olen joutunut ajattelemaan asioita, joilla pidennetään kestoa, kuten superpesis, dokumentti sotakorvausoikeudenkäynnistä, mummon tarjoamat kermakaramellit ja Tarja Halonen.


Tällaista aurinkokelloa et saa kuule Bauhausista.

Biisit ovat kuljettaneet minut toisinaan päiväunelmoimaan siitä hetkestä, kun ovelle koputtaisi kohtalokas nainen, jonka nöpöttävä pystynenä, iso hattu ja paljastettu polvilumpio jättäisivät vain vähän sijaa mielikuvitukselle. Hän istuutuisi pöydän reunalle ja sytyttäisi savukkeenpitimeensä cicarillon, josta savu kiemurtelisi pyörimään ylös kattotuulettimeen. Samalla avonaisesta ikkunasta kuuluisi lehdenmyyjäpojan kiekaisu: pörssi oli romahtanut juuri niinä iltapäivän raukeina tunteina. Kansakunta kärvisteli kieltolain ja makunsa liian nopeasti menettävän purukumin painolastin alla, jossain kaukana putosi ilmalaiva ryskyen ja minä pudotin hermostuksissani eväsvoikkarin lattialle. Voipuoli alaspäin, kuinkas muuten.


”Olen kuullut, että olette kovaksikeitetty ja kuljette omia polkujanne. Haluaisin palkata teidät etsimään kadonneen mirrini”, nainen kujersi ja näpräsi hiuksiaan.


Tulkitsin tämän flirttailuksi. Lehahdin punaiseksi, nieleskelin, ja hihitin hetken hysteerisesti. Huolella rakentamani, kuvia kumartelemattoman yksityisetsivän imago oli vaarassa rakoilla. En saanut sanaa suustani. Toivoin naisen tulkitsevan sen johtuvan kaupungin kylmimmän etsivän erakkomaisesta luonteesta. Olinhan minä arvoitus mieheksi, yksinäinen susi, lapsenkasvoinen tappaja, harrastelijasokerileipuri, kuuluisa marsipaanikukistani.


”Miten on, autatteko minua löytämään mirrini?” nainen toisti kysymyksensä. ”Eräs tuhmeliini, josta en välittäisi kertoa sen tarkemmin, silitti mirriäni vastakarvaan, ja se pelästyi, vetäytyi varjoihin, kiipesi puuhun, naukuu kuuta, kaipaa lohduttajaa, turvallista syliä, pehmeää petiä, lihaisaa purtavaa, kermaisaa lipitettävää”, nainen huokaili niin eroottisesti, että puraisin hermostuksissani kieleeni ja sekosin täysin askelkuvioissani. Tanssikisan finaaliin oli niin vähän aikaa, että minun oli käytettävä jokainen liikenevä hetki harjoitteluun.


”Ehdotuksenne on toki yhtä houkutteleva kuin nuo sänkykamarisilmänne, mutta siihen tarttuminen olisi pettämistä”, sain vihdoin sanottua ja laskin kädestäni pienoiskivipuutarhan haravointiin tarkoitetun pienoisharavan. ”Ymmärrättehän, että minulla ei olisi sen jälkeen enää riittävästi aikaa jazzille. Ja jazz on sentään elämäntapa. Jazziin olen voinut aina luottaa. Jazz voi olla mitä haluan sen olevan. Jazz on itseironista, kuohkeaksi vatkattua, kärsimätöntä, taipuisaa tai helposti kammattavaa. Jazz on rakastajattareni, paras kukkotappelukukkoni, henkilökohtainen kuntovalmentajani ja suosikkisimultaanitulkkini. En ole valmis jättämään jazzia. Toivon, että ymmärrätte."


Nainen ymmärsi. Huomasimme pian ymmärtävämme toisiamme niin hyvin, että siirryimme ymmärtämään toisiamme Seepran baarin. Solarium-onnettomuutensa jälkeen Seeprana tunnettu baarimikko osasi ainoana toimistoni kulmilla sekoittaa oikeaoppisen Mojiton. Pystyin yhä miltei tuntemaan sen ensipuraisun, sekä naisen että Mojiton. Nainen oli pikkuisen raju, pikkuisen vaarallinen, ja hän piti pikkuisen liian paljon satuttamisesta.


”Ei, en saa ajatella sähköistä ensikosketustamme, kaaria ja kumpuja, teräviksi imettyjä kärkiä, sänkeni rikkomaa ihoa, lyhyitä ja kiharaisia karvoja kasvoillani… En saa tehdä tätä jazzille. En vielä”, ajattelin ja astuin kuin terapoidakseni itseäni takaovesta sille samaiselle kujalle, jossa tapahtui sinä kohtalokkaana iltana jotain, mistä en ole ylpeä.


Sen illan tapahtumien takia en vieläkään voinut luottaa mihinkään muuhun kuin jazziin. Ihmiset pettivät, jazz ei. Kuten pettivät sinä iltana nekin perkeleet, jotka ryöstivät muistoni. Menetin sen hetken tumman tuopin ääreltä Dublinissa, kauniisti pysäytetyn öisen lumisateen Tallinnan vanhankaupungin torilta ja helteestä hehkuvan festarifiiliksen. Miksen muista mitä ne oudot mustelmat olivat? Miksen ota opikseni? Halusinko edelleen herätä aamulla turvallisesti omat bokserini jalassa kelloradiossa peltisesti kumajavan, aamiaisshowta vetävän itseriittoisen tyhjännaurajadeejiin ääneen vai haluanko joku aamu säpsähtää hereille ilkosillani mullanhajuisen tuhnuisessa suihkukopissa, narikkalappu taskussa, vierellä kasa vanhoja valokuvia, joista tuijottaa kasvoja, jotka luulin menettäneeni iäksi onnettomuuden ja sitä seuranneen neljäntoista kuukauden kooman jälkeen. Vai menetinkö jo?