Syntsahoitoa synkkiin aikoihin

Erasuren uusi albumi muistutti taas mieleeni, miksi bändi on aina ollut oma rakas pikku salaisuuteni ja luottovalinta, jos on tarvis lohduttautua, laulaa täysillä autoillessa tai tanssia niin ankarasti kuin vain estoisen keski-ikäisen miehen varresta irtoaa.


One day the boy decided / to let them know the way he felt inside

He could not stand to hide it / his mother, she broke down and cried

Oh, my father / why don’t you talk to me now?

Oh, my mother / do you still cry yourself to sleep?

Are you still proud of your little boy?


Lyriikanpätkä on poimittu Erasuren vähemmän tunnetusta fanisuosikista, Hideaway-kappaleesta yhtyeen The Circus -albumilta, joka breikkasi bändin lopulta supertähtiluokkaan vuonna 1987. Debyyttialbumi Wonderland floppasi ja sai varmasti aiemmin Depeche Moden ja Yazoon menestykseen luotsanneen Vince Clarken mietteliääksi.


Lokakuussa 1986 lohkaistu The Circusin ensisingle Sometimes kasvoi kuitenkin Erasuren ensimmäiseksi jättihitiksi, ja tutustutti minut bändiin, jonka tahtiin olen kasvanut kylän ainoasta "homopoppia" kuunnelleesta syrjäänvetäytyvästä nörtistä heikon ammatillisen itsetunnon ja päämäärättömyyden kanssa kamppailevaksi lapsiaikuiseksi eli kidultiksi, joka on jämähtänyt muistelemaan mukamas parempaa mennyttä aikaa, vaikka salaatti oli silloin pelkkää kiinankaalia ja lantturaastetta, ja pesäpallo pakollista.


Hideaway oli Erasuren vastaus pari vuotta aiemmin julkaistulle Bronski Beatin Smalltown Boylle, kuvaus kaapista astumisesta ja kasvukivuista. Väittäisin, että harvalla valkoisella heteromiestylsimyksellä on Hideaway kulunut voimasoitossa voimaannuttavien kipaleiden listalla ihan siihen tahtiin kuin allekirjoittaneella. Osa Hideawayn mieleenpainuvuudesta liittyy elämäni parhaaseen keikkakokemukseen, kun täysi salillinen Berliinin Columbiahallessa sitä kaikkein värikkäintä, hörhointä ja innokkainta fanikuntaa mitä kuvitella saattaa lauloi biisin sanasta sanaan täydestä sydämestä.



Hyppy vuoteen 2020 ja Erasuren perustamisen 35-vuotisjuhlaan, joka on luonnollisesti jäänyt Suomessa olemattomalle huomiolle, vaikka Depeche Moden 40-vuotiskinkerit saivatkin kivasti palstatilaa. Brittein saarilla Erasuren 18. studioalbumi The Neon ja sen singlet saivat paljon juhlavamman vastaanoton, ja levy nousi brittilistan sijalle neljä, mikä on yhtyeen korkein sijoitus 26 vuoteen. Tiedän, listoille pääsee nykyisin naurettavan pienillä myyntiluvuilla, Spotify on riistäjä, geneeriset soittolistat pelkkää paskaa ja radio"persoonat" rasittavia tyhjännaurajia, mutta antakaa minun nauttia edes tästä, kun elämässä on niin kovin vähän ilonaiheita.


Etenkin kotimaassaan, Saksan markkinoilla, ja USA:n tanssi- ja klubilistoilla, on yhtye aina nauttinut ansaittua arvostusta. Erasure on jäänyt kuitenkin monesti muka-coolimpien aikalaistensa varjoon, minkä uskon johtuvan erityisesti yhtyeen pyrkimyksestä pitäytyä tiukemmin alkuperäisen syntetisaattoripopin genressä. Ehkä joidenkin mielestä kömpelösti, minusta pelkästään vilpittömästi ja koskettavan sielukkaasti.


Yhtyeellä on silti aivan omanlaisensa ote usein viileänä ja etäisenä pidettyyn syntikkapoppiin, koska laulaja Andy Bellin ääniala on poppareista laajimpia, ja live-esiintyminen vastustamattoman överiksi vedettyä. Vince Clarken taituruus analogisten ja modulaaristen syntetisaattoreiden ohjelmoijana on puolestaan vertaansa vailla. Hän loihtii täysin vaivattomasti lämpimänsävyisiä tarttuvia pop-kappaleita, joiden taustalle piilotetut äänet palkitsevat varsinkin ahkeran kuulokekuuntelijan.


Toki myönnän, että Erasuren katalogiin mahtuu matkan varrelta muutamakin taiteellinen epäonnistuminen, kuten pelkistä covereista koostunut albumi ja akustinen kokoelma, joiden julkaisua ei oikein voi perustella millään. Ne lienevät tiputtaneet kelkasta viimeisetkin satunnaiset kuuntelijat, mikä on sääli, koska yhtyeen kultakauden 1987-1994 aikaisten neljän brittiykköseksi nousseen albumin jälkeenkin on Vincen ja Andyn hittitehtaasta syntynyt lukuisia täydellisiä elektronisia pop-helmiä. Edesmenneen City-lehden lanseeraamaa ilmausta lainatakseni TJEU (Tsekkaa jos et usko) esimerkiksi nämä: Fingers and Thumbs, In My Arms, Reason, There'll Be No Tomorrow ja Die 4 Love.


Johonkin pitää voida luottaa


Pop-levyjen arvioissa toistuu usein absurdilta kuulostava toteamus, että kritiikin kohteena oleva yhtye ei ole onnistunut uudistumaan. Itse nimenomaan odotan suosikeiltani, etteivät ne yritäkään uudistua. Jos rakastun bändiin ainutlaatuiseen soundiin, miksi haluaisin, että se lähtee etsimään itseään retriittiin, kasvattaa pitkän tukan ja poseeraa mustavalkokuvissa aavikolla apinanleipäpuun alla?


Tunnenkin vahvaa hengenheimolaisuutta Erasuren kanssa siinä, että myös minä pitäydyn mieluusti hyväksi havaituissa ja totutuissa toimintatavoissa, en ota tarpeettomia riskejä tai pyri transformoitumaan ekstrovertiksi tee-se-itse-mieheksi, joka osaa sokkeliraudoittaa, luolasukeltaa ja hurmata pöytäseurueet. Siksi on ihan turha tulla sanomaan, että olisi hyvä kehittää itseään astumalla "epämukavuusalueelle", ajatella "laatikon ulkopuolella" ja ottaa aktiivisemmin "koppia".


Aivan kuten leipiintyneen ja tekemättömiä valintojaan ikuisesti ruikuttavan keski-ikäisen miehen rutikuivaksi "huumoriksi" vaivoin verhottu ilkeily ja ylenkatse ei saa nuorisolaisilta ymmärrystä, ei myöskään The Neon käännyttäne juurikaan uusia faneja puolelleen. Vanhaa fanikuntaa - ja ainakin brittikriitikoita - se on ilahduttanut lähes yksimielisesti. Vince otti levyn lähtökohdaksi paluun Erasuren alkuaikoina käytettyjen analogisten syntikoiden, kuten Pro-Onen, Sequential Circuitsin ja Moogin pariin, ja niiden luoma lämpö ja kuulaus todella paistaa läpi. Soundeissa on tunnistettavissa best of -paloja yhtyeen aiemmilta levyiltä, mikä saa yleissoinnin kuulostamaan tutulta, mutta samaan aikaan hämmästyttävän modernilta. Ajanmukaiselta äänimaailma tuntuu tietenkin siksi, että niin moni nykyartisti hakee inspiraatiota 80-luvun elektropioneerien merkkiteoksista.


The Neon sisältää riemastuttavan määrän tarttuvia koukkuja ja instrumentaaliväliosia. Vince on selvästi ollut hyvässä mielentilassa ja vedossa luodessaan jälleen kerran komean kokoelman kuplivia melodioita. Andy tarjoilee myös totutun vahvat vokaaliosuudet romanttisille kuvaelmille, vaikka osa lyriikoista lipsahtaakin banaaliuden puolelle. Tämä vaivaa etenkin ensikuulemalta hivenen vaisuksi jäänyttä avausraitaa ja -singleä Hey Now, joka kuitenkin paranee edetessään, ja veturimaisesti jyskyttävä biitti voittaa lopulta puolelleen.


Siitä lähtien levy rullaa täysin vastustamattomasti eteenpäin kuin Erasuren parhaina hetkinä. Karsitun viileän taustan ja riffin voimin etenevä Nerves of Steel nousee aivan eri tasolle Andyn sielukkaan äänen ansiosta. Sitä seuraava Fallen Angel on kaikkein perinteisintä Erasure- ja syntsapop-osastoa kertosäettä ja sointukiertoa myöten, mutta onnistuu päivittämään soundit kiintoisiksi. No Point in Tripping tarjoilee puolestaan hivenen klubivoittoisempaa tunnelmaa ja vähemmän ilmiselvän biisirakenteen sekä hauskan väliosan.


Shot A Satellite on suosikkibiisini - täydellisen tyylipuhdas kokonaisuus, jossa toimii kaikki, ja joka on samaan aikaan ihanan vanhanaikainen ja futuristinen. Levyn jälkimmäisen puoliskon avaava Tower of Love on hiukan synkempi siivu, jossa on Depechemäinen sointukuvio ja hieno outro bonusriffeineen, ja jonka voisi aivan hyvin kuvitella Yazoon debyyttialbumille Alison Moyetin laulamaksi. Diamond Lies tarjoaa vuorostaan ehkä levyn parhaan kertosäkeen ja hienoimmat taustasoundit. New Horizons on taas Erasurelle tyypillinen hidas tunnelmapala, joka on melodialtaan kaunis, mutta olisi kaivannut hieman tukevammat taustat.


Toiseksi viimeiseksi kappaleeksi on jätetty iloinen yllätys. Careful What I Try to Do on biisi, jota kukaan muu kuin Erasure ei osaisi tehdä näin koskettavasti. Näennäisesti hyvin simppeli pop-kappale, joka nousee osiaan suuremmaksi kaikessa viattomuudessaan ja Andyn pitkäaikaiselle kumppanilleen osoittamiensa sanojen ansiosta. Levyn päättävä Kid You're Not Alone on kaunis, vahvasti falsetossa laulettu balladi, joka valaa uskoa tulevaan.


The Neon nousee harvinaisen yhtenäisenä ja selkeää visiota toteuttavana pakettina omassa Erasure-rankkauksessani kirkkaasti yhtyeen top-5-albumiksi, heti klassikoiden perään. Se on positiivinen ylistys popin parantavalle voimalle ja juuri sitä mitä kaipasin, synkkäsävyisen ja hidastahtisen edeltäjänsä jälkeen. Vaikka suosikeistani Pet Shop Boys on pitkälti virheetön, Depeche Mode eriparisia yleisöjä yhdistävä ja rock-uskottava, New Order jätkämäisempi kaikkien kaveri ja OMD Kraftwerkin vakavasti otettava perillinen, on Erasure hauskin, inhimillisin ja lämpimin elektronisen popin mestari. Ja on siksi aina sydämessäni, sanoivat vähättelijät ja mollaajat mitä tahansa.


Tuomio: ****½







© 2023 by Train of Thoughts. Proudly created with Wix.com