Oli niitäkin aikoja, jolloin kuulokkeiden pehmusteet olivat kaiken läpäisevää oranssia vaahtomuovia, ja saksalainen syntsavelho tapasi brittikollegansa.
Olen 35 vuoden kuunteluhistoriani aikana kuluttanut loppuun lukemattomia kuulokkeita: kanssakulkijoiden äänet sisään päästäviä ja omat poljentoni ulos vuodattavia löperöitä sankoja, korvakäytävään porautuvia hifinappeja, näyttäviä teinigangsterin kallonkoristeita kultakohokirjaimineen ja asiansa sen kummemmin kirkumatta ajavia peruskupoleita.
Viimeiset pari viikkoa olen nauttinut sulkeutuneisuuden ajasta omassa popin temppelissäni kieltämällä tyystin ulkomaailman olemassaolon. Se on onnistunut näppärästi ensimmäisten omistamieni vastamelukuulokkeiden avulla. Suomessa suunniteltujen Valcojen soundi on jollain tapaa niin jännittävä, napakka ja innostava, että maailmani järisi, kun valitsin yhdeksi testikuuntelubiisiksi Pet Shop Boysin So Hard -klassikon Extended Dance Mix -version. Sen bassolinja ja orchestra hit -staccatonuotit sekä ajassa 4:18 paljaaksi riisuutuva puhdas sekvenssipulputus saivat toivomaan, että voisin palata ajassa taaksepäin vuoteen 1990, tapaamaan syntetisaattorivelho Giorgio Moroderin ohjelmoijana ja sittemmin Beverly Hillsin kyttä -elokuvan tunnarista, Axel F:stä, tunnetuksi tullutta Harold Faltermeyeria.
Jopa vasen pallini saattaisi tulla kyseeseen vaihtokaupassa, jos aikakoneen omistaja hyväksyisi sen maksuksi ajelutuksesta 30 vuoden takaiseen Müncheniin. Vaikka tuskin kukaan kuski kelpuuttaisi pallia vastineeksi aikamatkasta. Mitä irtopallilla tekisi? Se olisi liian nolostuttava stressilelu pidettäväksi tietokoneen vieressä eikä sitä tohtisi sitoa salkopallon pelivälineeksikään tolpan päähän. Paitsi jos sitoisi vaan ja läpsisi menemään. Kelluisko palli? Olisiko siitä ovistoppariksi? Aikakoneen omistajan tuskin tarvitsisi näitä miettiä. Kunhan pyytäisi ihan miten suurta hintaa tahansa, ja aina löytyisi joku maksukykyinen.
Pet Shop Boysin Neil Tennant ja Chris Lowe äänittivät Behaviourin, lempialbumini, kymmenen viikon aikana Faltermeyerin studioilla Münchenissä. Faltermeyerillä oli pihallaan oma olutterassi hanoineen ja itse tehtyä makkaraa, mutta ennen kaikkea vaikuttava kokoelma museosyntetisaattoreita.
Behaviour on surumielinen mestariteos ankaran katolisen kasvatuksen kieroutuneisuudesta, synnin konseptista, ystävän kuolemasta ja siitä aidsin aikakauden mukanaan tuomasta tunteesta, että kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. Ja kertoo se paljon muustakin, ainakin mustasukkaisuudesta, ujoudesta ja menetetystä rakkaudesta, mutta myös egoistisista pop-tähdistä ja Venäjän vallankumouksesta.
Behaviourin Being Boring on mielestäni kaikkien aikojen paras pop-kappale. Rikkaudessaan ja monikerroksisuudessaan lähes läkähdyttävä, poikkeuksellisen kaunis ja taitava sävellys, jossa analogisten syntetisaattoreiden ja jousisoitinten liitto toimii täydellisesti. Se on myös viimeinen osa herkistävässä biisitrilogiassa, joka kertoo Neil Tennantin parhaan ystävän kuolemisesta aidsiin. Edelliset osat ovat tietenkin It’s Alright -singlen b-puoli Your Funny Uncle sekä kummittelevasta Twin Peaks -sarjan tunnaristakin tutun Angelo Badalamentin komealla jousisovituksella paisutettu It Couldn’t Happen Here.
Tuskin koskaan on myöskään mustasukkaisuutta kuvattu biisin lyriikassa niin nerokkaan kompaktisti ja samalla kokonaisen elokuvallisen kohtauksen loihtimalla tavalla kuin So hard -kappaleessa. Siinä yöpöydällä lojuva tulitikkuaski paljastaa pettäjän:
I’m always hoping you’ll be faithful but you’re not I suppose We’ve both given up smoking ‘cause it’s fatal so whose matches are those?
Koska olen tanakoiden bassojen ja mahdollisimman tykittävien remixien ystävä, on uusien, käsittämättömän hinta-laatusuhteen tarjoavien Valco-vastamelukuulokkeideni (häpeämätön tuotesijoittelu) korostunut bassotoisto erittäin tervetullut, ja suoraan sanoen ennenkuulumattoman hauska ja menevä asia. Ymmärrän, että joillekin basso voi olla liikaa, koska kaikkien korvat ovat erilaiset, vaikka niiden perustoimintaperiaate hattua valahtamaan estävinä eliminämme on pitkälti sama.
Aiempaa tehokkaampi sulkeutuminen ulkomaailmasta sai minut muistelemaan aikaa, jolloin kuulokkeet eivät juurikaan eristäneet. Väitän kuulleeni alla olevan keskustelun vuonna 1988, Acid Housen ja rave-kulttuurin heräämisen vuonna. Olin silloin bussissa 15-kesäisenä nörttinä matkalla rippikoululeirille, jossa tapahtui myös seuraavaa:
Tutustuin sinä vuonna kunnolla Erasureen, bändiin, joka nousee toisinaan jopa ykkössuosikikseni PSB:n ohi. Loistava The Innocents oli ensimmäinen ostamani Erasuren c-kasetti. Kuuntelin sitä kaksipesäisestä boomboxista, kun purimme pakaasejamme yhdessä ystäväni kanssa leirikeskuksessa. Silloin selvisi, että äitimme olivat pakanneet laukkuihimme tarkalleen samanlaiset yöpuvut. Meillä oli totisesti käsissämme vain nörteille mahdollinen ongelmatilanne. Emme yksinkertaisesti voineet esiintyä poikien tuvassa samanlaisissa yöasuissa, kun samaan aikaan huomattavasti hormonisoituneemmat kanssakonfirmoitavamme kiipesivät ulos ikkunasta hiipiäkseen yön pimeydessä tyttöjen puolelle pusuttelemaan ja koskettelemaan peiton läpi erinäisiä paikkoja. Arvoimme kivi-paperi-sakset-menetelmällä, paras kolmesta -järjestelmällä, kumpi saisi käyttää yöpukuaan. Minä voitin.
Saattaa olla, että muistikuvani ovat vääristyneet, mutta näin se Lindebladiksi esittäytyneen miehen puhelu suunnilleen eteni. Tarina ei kerro, kuka oli toisessa päässä:
- Lindeblad. - No moi moi. Ei, ihan hyvässä paikassa. Kuinka voin olla avuksi?
- Joo, tunnen kyllä jonkun verran patenttioikeutta.
- Ai että voiko sopimustekstissä assertiolauseke olla efektiivisesti patenttilisenssi? No se riippuu vähän…ai niinkö?
- No, tämä lipsuu siinä tapauksessa enemmänkin patenttioikeudesta oikeusfilosofian puolelle.
- Ei, voin kyllä tutustua siihen, jos pistät vaikka sähköpostitse tulemaan.
- Hmm…joo. Ei voi tietenkään etukäteen velvoittaa luopumaan omista oikeuksistaan, ei.
- Joo, hehheh. Yleensä syön ne nonparelleilla päällystetyt. Tavalliset tahtoo jäädä pussin pohjalle käpristymään.
- No, ne jätkät nyt on sellaisia poseeraavia postikorttipoikia. Ei punk ole mitään irokeesi päässä kiljutonkka kainalossa kuset housussa huutamista. Punk on perkele elämäntapa! Ex-vaimoni – joka on minulle yhä tärkeä ihminen, sanoi Tuija siihen mitä tahansa – näki muuten Johnnyn ja Pistolsit aikanaan vuonna -77 Lontoossa.
- Aivan, kliimaksin pitkittämiseen olen huomannut auttavan. Tai sitten pidät itse tyvestä kiinni. Mutta älä liian lujaa purista, heh.
- Teet vain kielellä kahdeksikon muotoista kuviota. Tai jostain luin, että aakkosten läpikäyminen mielessä voi myös auttaa.
- Karpalomehua. Valitettavasti olin vain melko tukevassa humalassa silloin, heh. Mutta niin oli se jättimäinen maskottioravakin. Ei tahtonut pähkinä käpälässä pysyä, hahhaa.
- Joo, saatoin suudellakin, mutta minulla ei ole siitä minkäänlaista mielikuvaa.
- Voitelet vaan riittävän syvältä.
- Kaipa siinä rehellisyyden nimissä nyt vain kävi niin, että pieni bi-utelias osa minussa sai silloin vallan. Tunsin universaalia rakkautta kaikkia kohtaan, sukupuoleen katsomatta. Sinun jos kenen luulisi ymmärtävän, kun kuolasit silloin sen suklaapojan perään.
- Ei koskaan olla jumalauta lunnaita maksettu eikä makseta. Hallitus ei neuvottele.
- Ei meidän tarvitse kiistää, kun kukaan ei tiedä. Sinusta riippuu, pysyykö tämä meidän välisenämme.
- Ymmärrätkö?
- Ei jatketa tästä.
- Ei.
- Nyt on hei ihan pakko lopettaa. Seinillä on korvat.
- Ei kun minä lopetan nyt.
- Mitä?
- No rakastan, rakastan.
- Okei, minä rakastan sinua. Oletko nyt tyytyväinen?
- Ei kun sulje sinä ensin.
- Ei kun sinä.
- Sinäpäs, höpö.
- Haloo?
- Höh, sika!