Hay una discoteca por aqui?

Reilu 26 vuotta sitten istuin idolisoimani syntsavelhon kanssa Copacabanan rantaterassilla oluella ja ajattelin, että tämän jälkeen kaiken täytyy olla pelkkää alamäkeä.


Otsikon kysymys, vapaasti käännettynä "Onko täällä yökerhoa?", kuullaan Pet Shop Boysin vuonna 1996 ilmestyneen kuudennen studioalbumin Bilingualin raidalla Discoteca. Albumi sai inspiraationsa lattarisoundeista ja -rytmeistä, joihin yhtye ihastui ennen käymättömistä maista nimensä saaneella Discovery-kiertueellaan Etelä-Amerikassa.


Uutinen Discovery: Live in Rio 1994 -konserttitaltioinnin julkaisusta vihdoin dvd-formaatissa sai megafanin siirtymään joulukuun alkupäiviin vuoteen 1994, jolloin EMI-levy-yhtiön pääkonttorista tuli puhelu. Asuin silloin yhä arkana ja estoisena parikymppisenä lapsuudenkotini kellarikerrokseen sisustamassani huoneessa, jota voisi jopa kuvailla aika viileäksi miesluolaksi, mikäli sen asukki olisi ollut mies eikä peräkammarin poika. Noukin puhelun alakertaan kermanväriseen Ericssonin lankapuhelimeen, jonka toisessa päässä Rosie Lontoosta tiedusteli ihan ensalkuun, että mahdanko olla täysi-ikäinen?


Silloin välähti: olin voittanut MTV Europen Pet Shop Boys -kilpailun, jonka palkintona oli matka tapaamaan suurimpia suosikkejani näiden Singporen, Australian ja Etelä-Amerikan kiertueen päätöskeikoille Rio de Janeiroon! Yksi viidestä lähettämästäni Suomi-maisemapostikortista oli kammennut itsensä pintaan ja luikahtanut minua huomattavasti taitavampana sukeltelijana suoraan assarin käteen.


Tuolloin MTV oli todella koko Euroopan laajuinen kanava, joten olettaisin kuninkaallisen postilaitoksen kipanneen jokusen säkillisen toiveikkaita tervehdyksiä Lontoon Camden Lockissa sijainneeseen toimistoon. MTV:llä oli keskeinen rooli musiikillisessa kasvatuksessani, ja aikanaan tuntui hämmästyttävältä, että pystyin takapihamme jättimaisen lautasantennin kautta seuraamaan yhdessä koko Euroopan nuorisolaisten kanssa Ray Cokesin naamanvääntelyä livenä. Rakkaudestani kanavan alkuperäisiä videotiskijukkia kohtaan voit lukea lisää tästä.


Mutta mikä oudointa, en tavallaan pitänyt kilpailun voittoa mitenkään ihan kamalan yllättävänä vaan luonnollisena, kohtalon johdatuksena. Olinhan sentään voittanut muutama vuosi aikaisemmin edellisessäkin PSB-arvonnassa. Millaista röyhkeyttä saatoin jo silloin osoittaa rouva Fortunaa kohtaan, että odotin sormi kaksipesäisen magnetofonini nauhoitusnappulalla Radio Ykkösen kilpailun tulosten julkistusta. Ja kuinka ollakaan, nyt jo edesmennyt Jarmo "Jay Jay" Leskinen (RIP) lausui, että pääsisin hänen seurakseen Nordenskiöldinkadun vip-katsomoon ja tapaamaan keikan jälkeen poikia jäähallin kahvioon. Näinhän sen pitikin mennä.


Olen sittemmin tavannut Neilin ja Chrisin lyhyesti Ruisrockin ja Vaasan festarikeikkojen jälkeen, ja jutskaillut myös Erasuren Andyn ja Vincen, Depechen Martinin, Dubstarin Sarahin, Saint Etiennen Peten ja Bananaraman Kerenin ja Sarahin kanssa, mutta ne tapaamiset perustuivat vain joko sattumaan, oikeaan sijoittumiseen eturivissä, sinnikkyyteen tai fanien rahastukseen.


Tilanne oli joka tapauksessa se, että minun oli määrä siirtyä noin viikon sisään itsenäisyyspäivän tienoon räntäsateesta kuumana hehkuvan Rion tarunhohtoisille rannoille. Juhlapyhän vuoksi lentolippujen saapuminen postitse voisi mennä tiukille, joten kuriiri kävisi kuljettamassa ne Englannista aina kotiovelle asti. Pakettiin kuuluivat lennot Helsinki-Vantaalta Pariisin kautta Rioon ja takaisin, kolme yötä Copacabanan rantabulevardin viiden tähden hotellissa ja pääsy kahdelle keikalle Rion Metropolitan-areenalle.


Kaverin sai ottaa mukaan, joten soitin ystävistäni suurimmalle PSB-fanille, ja kysyin, että aukeaisiko hänen kalenteristaan aikaikkuna matkalle Etelä-Amerikkaan, jossa kiertäisimme Access All Areas -passit kaulassa backstagella samppanjaa siemaillen ja heittäisimme rentoa läpyskää Neilin, Chrisin ja koko kiertuejengin kanssa. Hän suostui peruuttamaan lyhyellä varoituksella sauna- ja pyykkitupavuoronsa.


Yölento Varig-yhtiön koneella oli liki uneton, ja perillä selvisi, että ilmeisesti paikallisen valuutan revalvoinnin seurauksena taskurahaksi saamamme dollarit hupenivat muutenkin kalliissa kaupungissa yhdessä hujauksessa. Yhden Jeesus-patsaalle tehdyn huijaritaksikeikan jälkeen edessämme oli äiti, lähetä rahaa -tyyppinen tilanne, koska kokemattomat matkaajat olivat lähteneet toiselle puolelle maapalloa kengännauhabudjetilla.


Levy-yhtiön käytännön järjestelyissä oli muitakin puutteita, kun hotellille piti suoriutua täysin omin neuvoin eikä respassa ollut mitään viestiä. Bändin silloinen assistentti ja tuleva manageri Mitch Clark ei ottanut yhteyttä kuin vasta iltasella, jolloin keikan alkuun oli enää pari tuntia. Otimme kalliin puhelun Lontooseen, josta sana saatiin lopulta Mitchille. Jouduimme siis odottelemaan hermostuksissamme ensimmäisen päivän pitkälti hotellihuoneessa ja parvekkeella, mikä oli ehkä paikallisten kannalta toisaalta ihan hyvä, koska kalkkilaivan kapteenien paljastettujen säärien heijastusvoima läpäisi tummimmatkin lasit. Lisäksi, 37 asteen päivälämpötila oli yksinkertaisesti liikaa pohjoisen pojille.


Ihana Maria G julisti ylpeänä voittajan olevan maanmiehiänsä.

Illan tullen kaikki muuttui maagiseksi, ja pikku kommellukset unohtuivat. Nousimme minibussiin, jossa oli muistini mukaan Mitchin lisäksi ainakin tunnettu meikkitaiteilija Lynne Easton, joka työskenteli PSB:n lisäksi muun muassa Boy Georgen, George Michaelin, Elton Johnin ja Robbie Williamsin kanssa. Elysium-albumin raita Requiem in Denim and Leopardskin kertoo traagisesti jo 46-vuotiaana kuolleen Lynnen hautajaisista. Matkalla näimme auton ikkunasta vuorenrinteille levittäytyneiden faveloiden tuhansia tuikkivia valoja. Äärimmäisen köyhyyden ja luksuksen rinnakkainelo oli ilmeistä turistikortteleiden ja -kauppojen liepeillä, joita vartioivat raskaissa rynnäkkövarusteissa olleet poliisit. Onnekseni minulta ei napattu kuin Discovery-kiertuelippis päästä katuvilinässä, koska valkoisena hehkuvat uudet lenkkarit keräsivät myös pelottavan paljon katseita.


Perillä keikkapaikan backstagella tapasimme PSB:n silloisen kiertuemanagerin, jonka nimen voi varmaan tarkistaa tallenteen lopputeksteistä, "kolmantena Pet Shop Boyna" tunnetun ohjelmoija Pete Gleadallin sekä yhtyeen hovikirjailija Chris Heathin. Hänen tarkat ja rehelliset huomionsa kääntyivät Literally- ja Pet Shop Boys versus America -kirjoiksi, joita pidetään yleisesti pop-kirjallisuuden klassikkoina. Discovery-kiertueelta ei lopulta kirjaa ilmestynyt, mutta tulevan dvd:n lehdykäisessä pitäisi olla ennen julkaisematonta materiaalia Neilin päiväkirjamerkinnöistä. Jospa siellä mainittaisiin sivulauseessa edes Yesterday When I Was Mad -biisin tyyliin tylsistyneen lakonisesti "And then we posed for pictures with competition winners".


Itse keikat olivat aika suoraviivaisia ja perinteisiä moniin teatraalisempiin ja visuaalisempiin PSB-tuotantoihin verrattuna, mutta nousivat tunnelmaltaan ikimuistoisiksi ennen kaikkea riehakkaan brasilialaisyleisön ansiosta. Fanien käytös oli totisesti erilaista kuin Euroopassa ja vaikutti yhteislauluineen enemmänkin jalkapallokatsomolta.


Paikalliset tanssijat ja perkussionistit nostattivat karnevaalitunnelmaa, ja livenä kuultiin ensimmäistä ja viimeistä kertaa mash-up-sovitukset ysäriklubiklassikoista, kun Mr Vain pariutettiin One in a Millionin ja Rhythm of the night potpuroitiin yhteen Left to my own devices -biisin kanssa. Ensi-iltansa sai myös nerokas It's a sin / I will survive -yhdistelmä, joka on sittemmin huudattanut yleisöä myös Glastonburyn legendaarisella keikalla.



Kapusimme keikan jälkeen poseeraamaan Neilin ja Chrisin kanssa valokuvia varten backstagen pukuhuoneen tyhjään poreammeeseen – ennen kuin siirryimme jatkobileisiin autenttiselle sambaklubille. Teollisuushallinomaisessa tilassa ihmettelimme ystäväni kanssa seinäruusuina satojen paikallisten hikistä hetkutusta, kun huomasin Neilin seisoskelevan vähän samaan tapaan eksyneen oloisena yksinään parvella. Siinä olisi ollut mahdollisuuteni päästä juttelemaan Britannian kansallisaarteen ja popin iäkkäämmän valtiomiehen kanssa, mutta totesin sen huumaavan metelin takia mahdottomaksi enkä halunnut juuri siinä hetkessä häiritä sankariani.


Kotimatkalla hurjaa ylinopeutta kiitänyt taksimme joutui tunnelissa kolariin, jossa olisi jälkikäteen ajateltuna voinut käydä paljon pahemmin. Onneksi ei, koska elämäni ei ollut vielä saavuttanut täyttymystään. Se tapahtui vasta seuraavana päivänä.


Me suomipojat istuimme yhdellä Copacabanan lukuisista rantaterasseista odottelemassa illan toista Rion-keikkaa, kun Chris Lowe nyt vain sattui kävelemään juuri siitä ohi Flavio-nimisen taustatanssijan kanssa. En ikinä unohda, kuinka hän bongasi meidät ja huudahti "What are you two still doing here?" Herrat ihan oikeasti istuutuivat pöytäämme, ja pääsin hehkuttamaan livekokemusta, mutta myös jutustelemaan puolisen tuntia Chrisin kanssa muun muassa remixeistä, b-puolista ja harvinaisuuksista.


Suosikkianekdoottini koskee kuitenkin Discovery-kiertueella ensi-iltansa saanutta täysin uutta versiota Paninaro-kappaleesta. Kehuin miksausta erinomaiseksi ja kyselin, onko ollut mitään keskustelua sen julkaisemisesta singlenä. Chris kielsi, että mitään suunnitelmia olisi, mutta jäi selvästi miettimään asiaa. Ja niin kävi, että seuraavana vuonna ilmestyi kiertueversioon perustuva single Paninaro '95. En väitä mitään, mutta haluan uskoa, että minulla on ollut innostuksesta nihkeät pienet fanipojan näppini pelissä.