Heinä-syyskuun musiikillinen seurantajakso sai aikaan lievää sähköshokkia muistuttavaa kipunointia kiveksissä sekä epätyypillisen rajuhkon tuuletuksen, jossa nyrkkiä pumpattiin villisti ilmassa viitisen kertaa putkeen sillä seurauksella, että kumiset Mr Spockin suippokorvat putosivat patterin väliin ja Megistölkki kaatui näppikselle.
Yhtiömme juhlisti männäviikonloppuna vuoden kolmannen musiikillisen kvartaalin tulosjulkistusta Suomen tuntemattomimman takapihatiskijukan DJ Timmyn eksklusiivisella keikalla Instagram Livessä.
Oheisesta soittolistasta tiivistetty setti typistyi lopulta reiluun puolituntiseen kyseisen sosiaalisen median alustan uusittujen tekijänoikeussäädösten vuoksi. Tämä ei ole mielestämme suinkaan ylimitoitettu taiteellisia vapauksia rajoittava varotoimi. Nimettömäksi jäävässä pääkaupunkiseudun kehyskunnassa sijaitsevan paritalon terassilla heitettyä keikkaa oli nimittäin kuulemassa enimmillään jopa kaksi poikkeuksellisen kauniista lokakuun auringosta nauttivaa kotikissaa.
Alaamme seuraava huippuanalyytikko Renate Cameron-Hurtta, jonka seurantavastuulla ovat elektropopin lisäksi nallekarkit ja tehokkaat vesipyssyt, totesi kolmannen neljänneksen olleen "ihan himmeetä jyystöä". Ja totta se on. Kvartaalin kovin uusi julkaisu, Erasuren The Neon, jonka tarkempi analyysi on luettavissa täällä, olisi jo pelkästään riittänyt pitämään yhtiömme pinnalla ja naulinnut meidät oudosti hypnotisoituneena seuraamaan nolostuttavan jäykkää iskätanssia aina pikkutunneille.
The Neonilta olemme poimineet listalle neljä kovinta nousijaa. Seurantajakson menestystekijöistä haluamme myös kiinnittää huomiota Kuukauden kipaleiksi aiemmin nostamiimme Be a Rebeliin, Hygiene Stripiin ja Say Somethingiin. Näiden ohella toimitusjohtajamme Heikki Nykopp-Kaarela pääsi myötähäpeäksemme kommentoimaan tulosjulkistuskeikalla karaokemikkiin muutamaa muuta Q3-tuloksemme johtotähteä lähinnä niiden herättämien muistojen kautta:
Tämä Sia Furlerin ja tuottajanero Greg Kurstinin kynäilemä riemukkaan posketon anthem tekee upeasti kunniaa Stepsin yliampuvalle imagolle hassuine tanssikuvioineen kaikkineen. Se on ehdottomasti vuoden hyväntuulisimpia lohkaisuja.
Kappale tuo elävästi mieleeni hetken, kun istuin yläasteella terkkarin vastaanoton edessä beigen värisellä käytävällä kuulokkeet päässä ja tuijotin jo vähän haalistuneita terveysvalistusjulisteita. Toisessa oli heinänkorteen pujotettuna metsämansikoita ja teksti ”Haista maista kesä – tupakatta totta kai” ja toisessa poseerasi sen ajan urheilijasuuruus, Los Angelesin olympialaisten miesten keihäänheiton voittaja Arto Härkönen.
Julisteessa Arto kehotti nuoria suorittamaan huolellisesti alapesun. Tämä intiimihygienian lähettiläs esiintyi julisteessa kaikessa karvaisuudessaan saippuoimassa itseään suihkussa. Arton häräntappoasetta eli ”härköstä” ei kuvassa näytetty edes vaahdon tai takavuosien kaapeli-tv-erotiikkaa sensuroineiden viranomaisten suosiman vaaleanpunaisen sydämen peittämänä. Mutta oli Artsilla sentään tukeva ote miehekkäästi kouraansopivaksi muotoillun pesunestepullon fallistisesta varresta.
Gremlins-elokuvan kuuluisasta huudahduksesta artistinimensä ottanut Rod Thomas on julkaissut albumin, joka vetää melkein vertoja hänen debyyttilevylleen. Olen oppinut tuntemaan Bright Light X2:n erityisen taitavana sydänsurujen, kaipuun ja luopumisen tunteiden kuvaajana, eikä hän petä tälläkään kertaa. Listan poiminta on kokonaan vierailevien tähtien kanssa tehdyistä duetoista koostuvan levyn helmi.
Kappale sai minut muistelemaan mennyttä rakkauteni kohdetta, jonka luulin olevan täydellinen: hän ei kiusaantunut, vaikka lausuin klingoninkielisiä, sodankäynnin strategiaa kuvaavia runoja. Hän ei hermostunut, vaikka kellarimme täyttyi netistä haalimistani toimimattomista flippereistä, japanilaisista "aikuisten" sarjakuvista ja supersankareiden miniatyyripatsaista. Hän katsoi jalkapalloakin toisinaan täysin tyytyväisenä, nautti hodarissaan kuivatusta sipulista ja joi pitkäkaulaisen kaljan minua nopeammin.
Saatoimme keskustella kaikesta ja ei mistään: antiikkisyntetisaattoreista, tuotannosta poistuneista makeisista, kuten Roope Ankan kolikoista ja Jambo-patukasta sekä siitä, miten Monty Pythonin Lentävän Sirkuksen nimeksi piti alun perin tulla Vaseliiniraportti tai Pöllönvenytystunti.
Tämä nousee mielestäni helposti Kylien klassikkosinkkujen joukkoon. Se tavoittaa kultaisten hotpäntsien lumovoiman ja viettelee tanssiin do-you-do-you-do-you-kutsuhuudolla. Turun oma poika Teemu Brunila saa olla ylpeä osallistumisestaan näin letkeän poljennon luomisprosessiin.
Diskoteekin häpeämättömän hedonistisen tunnelman nerokkaasti tavoittavat lauluntekijät saavat minut kuitenkin aina ensihuuman haihduttua kateellisiksi ja katumaan, etten itse ole toteuttanut luovia ambitioitani ja kutsumustani esimerkiksi sketsinikkarina. Ideoimani Sketsiä ja väkivaltaa -sketsisarjani kun olisi aikanaan voinut hyvinkin lähteä lentoon. Etenkin sketsi nimeltä ”Toimitusjohtaja Höpönlöpö Kikkare & Pippeli Oy:stä päivää!” aiheutti sketsiaddiktille jopa hetkellistä ylemmyydentunnetta.
Minut on tosiaan diagnosoitu sketsiriippuvaiseksi, mutten pidä sitä oikeana sairautena sen enempää kuin heppahulluutta tai savolaisuutta. Entä sitten, jos satunkin ajattelemaan sketsejä joka kuudes sekunti? Tai jos sketsit hallitsevat ajatusmaailmaani niin täydellisesti, että minun on joskus pakko lukittautua vessaan laatimaan sketsejä, jotta saan sketsinnälkäni tyydytettyä? Tai onko se nyt niin vaarallista, että roikun netissä yökaudet siinä toivossa, että löytäisin aina vaan absurdimpia ideoita ja saisin kovempia kiksejä yhä uskalletummista sketseistä?
Toki tiedostan, että loputon sketsintarve voi ajaa minut yli sen viimeisen rajan, ja etäännytän lopulta koko sketsiformaatin niin kauas juuriltaan, etten enää muista, mikä sai minut alun perin niin tekemään. Saatan ajautua itsetarkoitukselliseen absurdiuteen, absurdiuteen absurdiuden vuoksi.
Toistaiseksi olen välttynyt antautumasta kielletylle nautinnolle, mutta ymmärrän, että jos jatkan näiden vaarallisten valintojen tekemistä, on vain ajan kysymys, milloin jään kiinni ja minua syytetään tekotaiteellisuudesta, laiskasta taustatyöstä tai ehkä jopa plagioinnista. Ja jos naurun ajoitus meneekin kaikesta itsetehostuksesta täysin pieleen ja nauru pääsee ulos liian aikaisin tai takertuu vaihtoehtoisesti kokonaan kurkkuun, voin menettää otteeni naurusta. Silloin kaikelta putoaa pohja.
Ehkä minun onkin pakko hidastaa tahtia. En halua saapua elämäni punchlineen liian aikaisin. Ennenaikaiseen nauruun on nykyään lääke. Ei kai ole mikään häpeä tunnustaa ongelmaa? Eihän?